- Loppuunmyyty
MARATONIKYYNELEETMiksi maratonit saavat meidät itkemään?
Maaliviivan ylittävien juoksijoiden lisäksi myös monet maratonien katsojat vuodattavat kyyneleitä kisoja seuratessaan. Tässä on syy.
Kirjoittanut Hayley Morgan
15. huhtikuuta 2024 · Lukuaika 4 min
Me ihmiset itkemme mitä oudoimmista syistä – kuullessamme hyvän musiikkikappaleen, nähdessämme videon kiltistä koirasta, kuunnellessamme säkkipillejä, jonkun kovia kokeneen saadessa uuden puutarhan televisio-ohjelmassa, nähdessämme minkä tahansa elokuvan lentokoneessa sekä maratonien vuoksi. Niin juoksijat kuin katsojatkin näyttävät joutuvan enemmän tai vähemmän odottamattoman liikutuksen valtaan tämänkaltaisissa julkisissa massatapahtumissa. Miksi näin on?
“ Itkemme, koska tarvitsemme muita ihmisiä. ”
- Ad Vingerhoets
Aloitetaan itkemisestä. Charles Darwinin mukaan liikutuksen synnyttämät kyyneleet ovat tarpeettomia, mutta nykyään tutkijat ovat eri mieltä. Esimerkiksi sipulia pilkottaessa tai savun ärsyttäessä silmiä syntyvät refleksikyyneleet koostuvat 98-prosenttisesti vedestä, mutta niistä poiketen tunnekyyneleet sisältävät enemmän proteiinia, minkä vuoksi ne ovat jäykempiä ja vierivät hitaammin alas poskia pitkin. ”Tämä jäykkyys kiehtoo minua”, Heather Christie kirjoitti The Guardian -lehdessä julkaistussa itkemistä käsittelevässä artikkelissa. ”Mitä kauemmin kyyneleet vierivät poskia pitkin, sitä todennäköisemmin toinen henkilö huomaa sekä ne että niiden välittämän viestin. Kyyneleet ovat siis sosiaalinen signaali.” Ad Vingerhoets, maailman johtava itkemisen asiantuntija ja Why Only Humans Weep -kirjan kirjoittaja, toteaa Time-lehdessä lähes kymmenen vuotta sitten julkaistussa artikkelissa, että ”kyyneleet ovat äärimmäisen tärkeitä meille ihmisinä. Itkemme, koska tarvitsemme muita ihmisiä.” ”Joten Darwin oli täysin väärässä,” hän lisää.
Jututimme monia maratonien katsojia ja osallistujia, ja sama ilmiö näyttäisi toistuvan. ”Itken aina, kun seuraan maratonia”, Nathalie Heider kertoo. Hän tulee katsomaan maratonia usein, kun juoksemassa on joku hänen tuttavistaan. ”Alussa voi aistia juoksijoiden odotuksen, jännityksen, keskittymisen ja hermostuneisuuden. Ja sitten lopussa tulee euforia ja helpotuksen tunne juoksijoiden tuntiessa ylpeyttä saavutuksestaan. Juoksijoilla ei yleensä ole puhelinta mukanaan, joten he etsivät hädissään tukijoukkojaan, mutta kun he lopulta löytävät toisensa, kaikkien ilo kasvaa entisestään.
Eräs toinen katsoja, Alice Romeril, alkoi seurata maratoneja tukeakseen ystäväänsä, mutta se ”paljastuikin paljon vähemmän passiiviseksi kuin ennakkoon kuvittelin”. Hän muistaa yhä tarkasti, milloin tunsi ensimmäisen kerran maratonkyyneleiden alkavan virrata. ”Kun pujottauduimme kannattajien riviin, kuulin juoksijoiden nimiä huudettavan ja toisilleen vieraiden ihmisten keskustelevan siitä, miksi heidän ystävänsä tai sukulaisensa oli juoksemassa, ja tällöin tunsin jonkin liikahtavan sisälläni”, hän selittää. ”Vaikutti siltä, että koko fleecetakkeihin pukeutunut, kangaskasseissaan makeisia kantava ja A4-kylttejä heiluttava kansa olisi päättänyt olla tänään hyvällä tuulella. Heitä oli satoja, pieniä perheitä ja ylpeitä vanhempia kameroineen. Käännyin ystäväni puoleen, ja meillä molemmilla oli kyyneleitä poskillamme, jotka rutistimme toistemme olkapäihin.”
Katsoja ja psykologi Beata Wilczek sattui seuraamaan maratonia ulkoiluttaessaan koiraa lähellä kotiaan. Hänen tunnereaktionsa yllätti hänet aluksi. ”En olisi arvannut, että juoksemisen katsominen saisi minut niin liikuttuneeksi”, hän kertoo. ”Ajateltuani asiaa psykologina tulin siihen tulokseen, että tässä on selkeästi kyseessä eräs tutkimuksissa todettu ilmiö: tunnetartunta. Se on kuin katsoisi elokuvateatterissa komediaa tai kauhuelokuvaa. Nauru ja pelko koetaan yhdessä ympärillä olevien ihmisten kanssa. Me olemme sosiaalisia eläimiä.”
Sosiaalipsykologisesta selityksestä huolimatta maratoneilla tapahtuvaa ilmiötä on vaikea kuvailla. ”Kaikki se energia ja innostus näkyy myös juoksijoiden kehossa ja heitä kannustavissa ihmisissä”, Wilczek selittää. ”Se ei voi olla tarttumatta kaikkiin paikallaolijoihin.”
“ Se on sellaista harvinaista positiivisuutta. ”
- Nathalie Heider
Myös Romeril yrittää parhaansa mukaan kuvata tätä ilmiötä. ”Tunteeseen sisältyi toivoa, joka heijastui yleisöön ja juoksijoihin ja koko kaupunkiin”, hän sanoo. ”Ihmiset kokoontuvat yhteen ja kannustavat toisiaan ilman, että heidän tarvitsee tietää muista mitään.”
”Luulen, että suuri osa liikutuksestani johtuu siitä, että minua koskettaa aina nähdä, kun erilaisista ihmisistä koostuva joukko jakaa saman päämäärän ja samanlaiset tunteet”, Heider lisää. ”Itselleen täysin vieraita henkilöitä kannustavat ja tukevat ihmiset osoittavat solidaarisuutta tavalla, joka saa minut aina itkemään. Se on sellaista harvinaista positiivisuutta, jota ei näe kovin usein.”
Maraton on uskomaton kestävyystesti sekä osoitus periksiantamattomuudesta ja vahvuudesta, sillä itse kilpailun lisäksi se vaatii valtavasti treenaamista. Jotta voisimme vastata siihen, miksi maratonit saavat meidät itkemään, on tarkasteltava kyyneleiden tieteellisen perustan sekä energian, toivon ja voitonriemun tarttumisen lisäksi myös sitä, miksi olemme tapahtumassa paikan päällä. Miksi maratonit houkuttelevat?
New York Times -sanomalehdessä julkaistiin viime vuonna artikkeli ”What It’s Actually Like to Run the New York City Marathon Route”, jonka alaotsikkona oli paljonpuhuva ”Want to feel like the most beloved person on the planet?” Artikkelia lukiessa ei voi välttyä kihelmöinniltä, sillä sen mukaan maratoneilla ”miljoonat katsojat tervehtivät juoksijoita kotikulmillaan”, kannattaa ”ottaa kaikki irti yleisön kannustuksesta, sillä tarvitset sitä myöhemmin” ja ”juoksijat kannustavat toisiaan woo-huudahduksin”. Haastattelimme maratonjuoksija Michael Keskeridesiä, jotta saisimme asiaan selvyyden. ”Juoksen maratoneja, jotta minulla on hyvä syy juosta lähes joka päivä. Ja juoksen lähes joka päivä, jotta pääni ei räjähtäisi. Kyse on siis mielenterveydestä. ”Maratonin juokseminen on rehellistä”, hän selittää. ”Aika on suora tulos harjoitteluun panostamisesta ja kilpailupäivänä onnistumisesta. Jos mokaa, syy on vain itsessä. Ja jos onnistuu, se on tulos kovasta työstä. Se tuntuu hyvältä.”
Keskeridesin mukaan tapahtuman tunteellinen vaikutus syntyy käsinkosketeltavasta kemiasta ja edellä käsitellystä vaikeasti kuvailtavasta tekijästä. ”Luulen, että se on yhdistelmä tuntemattoman päämäärän saavuttamisesta, suuresta määrästä kahvia ja sokeria ja kolme tuntia kestävästä äärimmäisestä ruumiillisesta ponnistuksesta.”
”Mietin asiaa jälkikäteen, enkä usko, että liikutusta aiheutti tunne saavutuksesta tai mikään sellainen”, hän kertoo. ”Oli tosi siistiä päästä maaliin ja juosta aiottua nopeammin, mutta ajatukseni siirtyivät melko nopeasti seuraavaan kisaan, jossa haluan juosta vielä nopeammin.” Mikä siis sai hänet liikuttumaan? ”Tärkein tunneperäinen syy liikuttumiselleni olivat varmaan ne uhraukset, joita minä ja perheeni olemme tehneet onnistumiseni eteen.”
”Itkemme, koska tarvitsemme muita ihmisiä.” Vingerhoetsin teoria näyttää saavan vahvistusta, ja maratoneissa tuntuu olevan kyse paljon muustakin kuin pelkästä juoksemisesta. Ne tarjoavat paikan kokoontua ja tuntea yhteenkuuluvuutta tavalla, joka on intiimi, julkinen ja massiivinen.
”Luulen sen johtuvan siitä, että tuntemattomia voi vain harvoin nähdä niin liikuttuneina. Se on todella poikkeuksellinen hetki”, Heider pohtii. ”Tykkään havainnoida ystävällisiä kohtaamisia”, Romeril kertoo. ”Muistelen niitä sitten myöhemmin, kun tarvitsen muistutusta siitä, että jotkut ihmiset todella haluavat minun menestyvän.”
STOORIT, TUOREELTAAN
Tuotejulkaisuja, sisäpiirin mietteitä ja tarinoita tyylin kautta – suoraan inboxiisi.